Radikaaliuskonpuhdistus

0

Eräiden historioitsijoiden mukaan uskonpuhdistuksen aikana kuolleet anabaptistit, uudelleenkastajat, ovat olleet kautta aikojen suurin kristittyjen marttyyrien ryhmä.

Anneken de Vlaster, anabaptistinainen, heitettiin tuleen vuonna 1571. Kuva on ilmestynyt Herald Pressin julkaisussa Martyrs Mirror (Marttyyrien peili).

Anabaptistit aloittavat toimintansa

Uskonpuhdistuksen pyörteissä muutama sveitsiläinen uskova tutki Raamattua Zürichissä. He päätyivät siihen ratkaisuun, että ainoa raamatullinen kaste oli uskoville toimitettu upotuskaste. Lauantaina 21.1.1525 he päättivät kastaa toinen toisensa. Ensimmäisenä maallikko Conrad Grebel kastoi entisen katolisen papin, Jörg tai George Blaurockin. Kaste suoritettiin nuoren Felix Manz -nimisen lahjakkaan hep-reaa, kreikkaa ja latinaa suvereenisti taitaneen nuoren miehen talossa Zürichissä. Tämän jälkeen Blaurock toimi kastajana ja viikkoa myöhemmin kastettavia oli jo 33. Kastepaikka vaihdettiin joka kerran ja seuraavassa kasteessa oli mukana 60 henkilöä. Pääsiäiseen mennessä uudelleen kastajien joukko oli kasvanut noin kolmeen sataan. Vaikka yksittäiset saksalaiset kristityt olivat saattaneet toimia samoin jo aiemmin, tätä tapahtumasarjaa pidetään uudelleenkastajien eli anabaptistien toiminnan alkuna.

Tästä tapahtumasta voisi syyttää Martti Lutheria tai ehkä oikeammin Zürichissä toiminutta sveitsiläistä uskonpuhdistajaa Ulrich Zwinglia, joka Lutherin tavoin korosti Raamatun sanan auktoriteettia totuuden ainoana mittana. Kehityksen voisi ehkä yleistää niin, että ennen uskonpuhdistusta kaikki tavalliset ihmiset ajattelivat vastuun Raamatun tulkinnasta ja ymmärtämisestä olevan kirkolla. Uskonpuhdistajat kuitenkin siirsivät Raamatun seuraamisvelvoitteen yksilölle ja korostivat sitä, että jokainen kristitty tai uskovien ryhmä on henkilökohtaisesti vastuussa siitä, miten huolellisesti se seuraa Raamattua silloinkin, kun Raamattu näyttää opettavan jotakin, mikä poikkeaa yleisistä käsityksistä.

Radikaariuskonpuhdistuksen monet muodot ja ankara vaino niitä kohtaan

Uskonpuhdistajat eivät kuitenkaan olleet valmiita antamaan uskonvapautta uudelleenkastajille tai kenellekään, joka kannatti ajatuksia, jotka poikkesivat merkittävästi heidän käsityksistään. Uudelleenkastajien lisäksi vaino kohdistui niihin, jotka saivat henkikokemuksia tai profetioita tai jotka seurasivat jotakuta profeettana pidettyä. Jotkut halusivat perustaa kappaleen Jumalan valtakuntaa tänne maan päälle ja asettuivat erilaisiin kommuuneihin tai pyrkivät saamaan hallintoaseman jossakin kylässä tai kaupungissa. Erilaisten poikkeavien Raamatusta nousevien käsitysten ja niiden monien yhdistelmien skaala on oikeastaan hämmentävän suuri. Radikaaliuskonpuhdistus oli hyvin hajanainen ilmiö. Siihen lasketaan mukaan yhtä lailla vakaat, hartaat kristillistä rakkautta ja suvaitsevaisuutta toisille osoittaneet Raamattua huolellisesti tutkineet uudelleenkastajat kuin narsistisen kiihkomieliset väkivaltaan ja äärimmäisyyksiin menneet ryhmät. Jälkimmäisiin kuului profeettoja, jotka pahimmillaan julistautuivat uudeksi Daavidiksi, teloituttivat vastustajiaan ja ”hengen” johdossa määräilivät yhteisön neitosia tai rouvia haaremiinsa. Yksi varoittavimmista tapauksista sattui Münsterin kaupungissa Saksassa, josta yritettiin vuonna 1532 tehdä teokraattinen taivaallisilla näyillä hallittu oikeiden uskovien kaupunki, Uusi Jerusalem. Autuus oli kaikkea muuta kuin taivaallista, kun ihmisiä pakotettiin kasteelle, luopumaan omaisuudestaan tai rangaistiin, kun he olivat vastustaneet profeetan väärinkäytöksiä. Vuonna 1535 kaupungin karkotettu piispa palasi sotajoukkojen kanssa ja päätti teokratian verilöylyyn.

Vaikka uskonpuhdistuksen periaatteisiin kuului yksilön velvollisuus etsiä kristillisyytensä suunta Raamatusta, kaikkia radikaaliuskonpuhdistuksen versioita vainottiin. Vaino oli erityisen ankaraa. Niin ankaraa, että jotkut historioitsijat ovat päätyneet siihen käsitykseen, että suurin kristittyjen marttyyrien ryhmä koko kristillisen histo-rian aikana ovat uskonpuhdistuksen aikana kuolleet anabaptistit, uudelleenkastajat. Heitä vainosivat niin protestantit kuin katoliset. Zürichissä reaktio oli niin voimakas, että jokainen, joka oli vain läsnä kasteenuudistajien ko-kouksessa, hukutettiin. Sama kohtalo odotti niitä, jotka eivät suostuneet siihen, että heidän lapsensa kastettiin. Sveitsin kirkkojen kokous päätti, että vettä haluava saakoon sitä. Hukuttamista pidettiin parhaana vastamyrkkynä uudelleen kastajien opille.

Anabaptistien vaino alkoi Sveitsissä vuonna 1527, jolloin Felix Manzista tuli ensimmäinen marttyyri. Hänen polvensa taivutettiin puukepin yli niin, että nilkat saatiin kiinnitettyä selän taakse sidottuihin käsiin. Hänet vietiin veneellä joelle, jonne hänet hukutettiin. Ehkä jonkinlaisena puolustuksena tälle vainolle oli se, etteivät uskonpuhdistuksen valtavirtaan kuuluneet kyenneet tekemään selvää eroa uudelleenkastajien ja fanaattisuuteen eksyneiden välillä. Yhteisesti hyväksytyistä käsityksistä poikkeamista pidettiin vaarallisena ja uhkana joka yhteiskunnalle, jo silläkin perusteella, mitä Saksassa oli tapahtunut aiemmin.

Vainon taustalla voisi olla Saksan talonpoikaiskapinan aiheuttama pelko. Joulukuussa 1521 kolme Zwickaun kaupungista tullutta ”profeettaa” saapui Wittenbergiin saarnaamaan apokalyptista evankeliumia. He korostivat myös kristittyjen velvollisuutta jakaa omaisuuttaan toisten kanssa alkuseurakunnan tavoin. Nämä miehet eivät olleet uudelleenkastajia, mutta heidän yhteiskunnallista tasa-arvoa kannattava evankeliuminsa sai köyhät saksalaiset talonpojat kapinaan, johon liittyi myös joitakin uudelleenkastajia. Monin paikoin anabaptistit liitettiin tähän kapinaan, koska he muita ajan protestantteja voimakkaammin vastustivat köyhien riistoa ja korostivat vuorisaarnan tasa-arvoista evankeliumia.

Se tieto, että uudelleenkastajat ovat olleet yksi suurimmista kristittyjen marttyyrien ryhmistä kautta historian, osoittaa, kuinka vahva kannatus radikaaliuskonpuhdistuksella oli. Kymmenet ja sadat tuhannet kävivät uskovien kasteella tai kannattivat muita Raamatusta löytämiään oppeja. Kun heitä vainottiin, he siirtyivät uusille paikkakunnille, jossa hetkeksi löysivät vapauden.

Yksi uudelleenkastajien ensimmäisistä pakopaikoista oli Mikulov TŠekin alueella. Luterilainen Leonhard von Liechtenstein antoi kastajille suojaa linnassaan, ja pian Mikulovin kylässä oli kukoistava siirtokunta, jossa eri vainoja paenneet käsityöläiset ja ammatti-ihmiset saivat mahdollisuuden tehdä työtä. Menestys ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään. Ryhmä jakautui kahteen leiriin, joista toinen tulkitsi Raamattua niin, että heillä oli oikeus puolustautua ja taistella vastaan, jos vainot ulotettaisiin heidän uuteen kotipaikkaansa. Toinen taas katsoi evankeliumin edellyttävän täydellistä pasifismia ja kannatti sitä, että uskovat jakaisivat kaiken omaisuutensa toisten kanssa. Vaino antoi tälle kiistelylle pikaisen lopun. Ensimmäisen ryhmän johtaja poltettiin ja hänen vaimonsa heitettiin Tonavaan kivi kaulassaan. Toisen ryhmän johtaja Jacob Hutter (vieläkin on pieniä hutterilaisuskovien ryhmiä) ruoskittiin ja haavoihin kaadettiin konjakkia, joka sitten sytytettiin tuleen.

Nämä vainot, joissa kymmenet tuhannet uskovat kuolivat, ulottuivat käytännössä kaikkiin Keski-Euroopan maihin. Uudelleenkastajat tai muita radikaaliuskonpuhdistuksen muotoja kannattaneet eivät löytäneet turvaa mistään. Ensimmäisenä muutamat Hollannin kaupungeista alkoivat 1570-luvun lopulla antaa ihmisille vapauden uskoa niin kuin näkivät parhaaksi. Hollannin vauraus 1600-luvulla perustuukin osin siihen tietoon ja taitoon, jonka muualla vainotut kristityt toivat maahan etsiessään sieltä turvaa. Tuhannet lähtivät myös Pohjois-Amerikkaan. Suuressa osassa Eurooppaa vainot kuitenkin jatkuivat. Westfalenin rauha 1648 vakiinnutti ja rauhoitti tilannetta katolisten alueiden ja protestantismin valtavirran välillä. Kasteenuudistajien vaino kuitenkin jatkui paikoin 1700-luvulle asti.

Traaginen tapausesimerkki

Seuraavassa pieni episodi Antwerpenista Hollannista vuodelta 1573, muutamaa vuotta ennen kuin Antwerpen antoi uudelleenkastajille oikeuden vapaasti harjoittaa uskoaan.

Nuoripari oli päätynyt ratkaisuun käydä kasteella. Heidät vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Mies teloitettiin, mutta vaimo oli raskaana ja hänen teloituksensa päätettiin siirtää niin, että hän voisi ensin synnyttää. Vaimon vastasyntyneelle tyttärelleen kirjoittama kirje on säilynyt puhuttelevana muistutuksena siitä mielettömyydestä, joka tapahtuu, kun ihmisiä väkivalloin yritetään pakottaa yhteen ja samaan uskon ja opin muottiin. Kirje on kirjoitettu muutama päivä ennen äidin teloitusta.

Rakas lapseni, Jumalan totinen rakkaus vahvistakoon sinua, joka olet vielä niin pieni, ja joka minun on jätettävä tähän syntiseen, pahaan, rumaan maailmaan.

Kunpa Jumala olisi suonut, että olisin saanut kasvattaa sinut, mutta hänen tahtonsa näyttää olevan toinen. Mutta sellaisenakin se on sopinut isällesi ja minulle. Me olimme liittyneet niin lujasti toisiimme, ettemme olisi mistään hinnasta eronneet toisistamme, ja kuitenkin meidän oli jätettävä toisemme Jumalan tähden. Me saimme elää yhdessä vain puoli vuotta, minkä jälkeen meidät vangittiin, koska etsimme pelastusta sieluillemme. Älä ole häpeissäsi meidän vuoksemme, me kuljimme profeettain ja apostolien tietä. Rakas isäsi todisti verellään, että se on ainoa totuus, ja minäkin toivon osoittavani saman omalla verelläni tietäessäni varmasti, että me tapaamme vielä, vaikka ruumis ja veri jäävät maan päälle.

Siispä rakas tyttäreni Janneken, älä totuta suutasi saastaisiin puheisiin äläkä rumiin valheisiin; älä juoksentele kaduilla pahojen lasten tavoin, vaan etsi mieluummin käsiisi kirja ja opettele etsimään siitä esiin kaikki, mikä koskee sielusi pelastusta.

Janneken, karitsaiseni, joka olet vielä niin kovin pieni ja nuori, jätän sinulle tämän kirjeen ja yhden kultaisen realin, joka minulla oli mukanani vankilassa. Minä jätän sen sinulle jäähyväisiksi ja testamentiksi. Lue sitä sitten kun sinulla on ymmärtämystä ja säilytä se koko elämäsi ajan muistona minulta ja isältäsi. Älä häpeä tunnustaa uskoasi, koska se on oikea evankelinen usko.1

On vaikea olla tuntematta sympa-tiaa, kun lukee tällaisesta tosielämän tragediasta. Voi vain hämmästellä sitä, että vaikka uskonpuhdistus korosti Raamattua ja yksilön henkilökohtaista vastuuta, meni pitkä aika ennen kuin tämä johti uskonnonvapauden kehittymiseen.

Radikaaliuskonpuhdistuksen perintö

Radikaaliuskonpuhdistuksen histo-riaan liittyy kaksi yllättävää tosiseikkaa. Toinen on sen laajuus ja marttyyrien suuri määrä. Toinen taas se, että vaikka perinteiset uskonpuhdistuksen valtavirtaa edustavat yhteisöt kuten luterilainen kirkko, reformoidut kirkot tai anglikaaninen kirkko nousivat alueillaan hallitsevaan asemaan, radikaaliuskonpuhdistuksen kannattajia vainottiin paikoin vuosisatoja. Yllättävää on se, että tällä hetkellä radikaaliuskonpuhdistuksen lapsia on enemmän kuin perinteisiä protestantteja.

Vaikka huolellinen kasteen historia osoittaa, että uudelleenkastajia, karismaatikkoja ja mystikkoja tai esimerkiksi sapattia pitäviä kristittyjä oli kautta vuosisatojen ennen uskonpuhdistuksen aikaa, radikaaliuskonpuhdistus oli se maaperä, johon monen vapaisiin kirkkokuntiin kuuluvan kristityn juuret joko suoraan tai mutkien kautta kuuluvat.

Maailmassa on Wikipedian arvion mukaan noin 800 miljoonaa protestanttia (tarkkaa määrää on yllättävän vaikea laskea, koska määritelmät eivät ole selkeitä). Uskonpuhdistuksen pääkirkkoihin, luterilaisiin, reformoituihin ja anglikaaniseen kirkkoon näistä kuuluu ehkä 250 miljoonaa, kun selkeästi uskovien kastetta opettavia kristittyjä on lähes kaksinkertainen määrä. Valtaosa näistä on helluntailaisia, baptistiyhteisökin on suuri ja mukana on myös adventisteja sekä erilaisiin vapaisiin kirkkokuntiin kuuluvia.

Tärkein osa radikaaliuskonpuhdistuksen perintöä on kuitenkin muisto niiden rohkeudesta, jotka olivat valmiit itse tutkimaan Raamatun sanaa ja -seuraamaan sieltä löytämäänsä totuutta, vaikka se olisi merkinnyt hengenvaaraa. – Kai Arasola

1 Bamber Cascoigne, Kristikunnan historia, s. 202, 203, Weilin+Göös, 1977.

 

Kerro kaverille

Comments are closed.