Uskon ja toivon harjoitus
Kuulin kerran kertomuksen pojasta, joka vietti lapsuuden kesänsä isovanhempiensa luona. Aikaisin joka aamu suunnilleen samaan aikaan poika kuuli isoäitinsä itkevän makuuhuoneessa. Eräänä päivänä hän kurkisti oven raosta ja näki isoäidin polvistuneena Raamattu edessään vuodattaen aamuisia kyyneleitään. Kun isoäiti päätti itkunsa, hän merkitsi kirjanmerkillä paikan, jonka oli lukenut Raamatusta, ja laittoi kirjan hyllylle. Myöhemmin poika livahti sisään huoneeseen ja avasi Raamatun kohdasta, johon isoäiti oli huolellisesti asettanut kirjanmerkin. Paikka oli Markuksen evankeliumin 15. luku, kertomus Jeesuksen viimeisistä tunneista ja hänen ristiinnaulitsemisestaan.
Poikaa hämmästytti se, että hänen isoäitinsä itki joka päivä saman kertomuksen tähden. Koska poika ei halunnut nolostuttaa isoäitiään, hän kysyi isoisältä tästä oudosta tavasta. ”Tiedän kyllä, mistä puhut”, isoisä sanoi. ”Isoäitisi on lukenut tämän saman luvun joka päivä yli viidenkymmenen vuoden ajan siitä lähtien, kun hän antoi elämänsä Kristukselle. Hän on itkenyt yhtä vuolaasti joka päivä aina ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin muistan hänen lukeneen sen.” Pieni poika oli entistä hämmästyneempi. ”Miksi hän itkee niin paljon joka päivä saman luvun tähden?” Hänen isoisänsä vastasi: ”Koska isoäiti todella uskoo siihen. Hän ymmärtää, millainen hinta maksettiin hänen pelastuksestaan ja että Kristus antoi henkensä, jotta isoäidilläsi olisi ikuisen elämän toivo.” Pojan sydän suli tuona samana päivänä, jolloin hän istuutui lukemaan samaa lukua ensimmäisen kerran elämässään. Isoäidin ensimmäinen lapsenlapsi löysi Kristuksen sillä hetkellä, kun hän luki ja uskoi lukemansa.
Raamatussa ei ole toista kertomusta, joka koskettaisi meitä yhtä syvästi kuin Kristuksen ristiinnaulitseminen. Risti paljastaa rakkauden, joka on valtavampaa kuin mitä yhdenkään ihmisen mielikuvitus voi käsittää. Se avaa eteemme maailmankaikkeuden muuttavimman voiman, Jumalan itsensä uhraavan rakkauden. On lähes mahdotonta ymmärtää sitä, että on olemassa kaikkivaltias Luoja, joka valitsi meidän elämämme oman elämänsä sijaan – ja kuitenkin se on totta. Ei ole olemassa suurempaa asiaa, johon voisimme keskittyä tai käyttää aikaamme. Meitä kehotetaan viettämään ainakin tunti mietiskellen tätä aihetta.1Tästä huolimatta edes koko ikuisuus ei riitä sen ymmärtämiseen täydellisesti.
Sulattele rauhassa
Näiden raamatuntekstien syvyydestä ja merkittävyydestä huolimatta olen usein vain hätäisesti lukenut ne läpi, vaikka niiden pitäisi olla ravintoni. Minun olisi pitänyt sisäistää jokin hengellinen opetus, jonka Kristus olisi halunnut minulle opettaa, mutta kiireessä olen usein epäonnistunut. Yksi aihe, jonka me seurakuntana mielestäni liian usein sivuutamme, on ylösnousemus. Pidimmepä sitä itsestäänselvyytenä tai liian yksinkertaisena asiana tai vähättelimmepä sitä jostakin muusta syystä, se on sen kaiken muun perusta, mihin uskomme. Ilman ylösnousemusta olisimme yhä syntiemme vallassa ja toivomme olisi turha (1. Kor. 15:17). Ylösnousemuksen myötä toivomme on vahvasti kiinnittynyt todellisuuteen (Room. 1:3–4; 1. Piet. 1:3–5). Aiemman kertomuksen toinen puoli on se, että vaikka isoäiti itki joka aamu ristin tähden lukiessaan Markuksen evankeliumin 15. lukua, hän ylisti riemuiten Jumalaa joka ilta, kun hän luki Markuksen evankeliumin 16. luvusta kertomusta Kristuksen ylösnousemuksesta!
Tässä on henkilökohtaisia oivalluksia, jotka ovat itselleni merkityksellisiä.
1. On parempi juhlia Kristuksen ylösnousemusta kuin sivuuttaa se peläten, että kunnioittaa väärääsapattia.
Perinteisesti monet ovat varoneet antamasta huomiota ylösnousemukselle, koska se tapahtui viikon ensimmäisenä päivänä, ja pelkäämme, että kunnioitamme päivää, joka on historiallisesti pakanallinen palvontapäivä. Kristuksen ylösnousemus on kuitenkin Jumalan voiman ilmaus, ja sitä pitäisi juhlia! Itse ylösnousemustapahtuma on paljon tärkeämpi kuin se, minä viikonpäivänä se tapahtui. Itse päivällä ei ole merkitystä. Usein me kuitenkin vähättelemme ylösnousemusta juuri sen tähden, minä päivänä se tapahtui.
Ylösnousemuksen kunnioittaminen tarjoaa tärkeitä syitä pyhittää seitsemännen päivän sapatti, sillä lunastuksen siinä osuudessa, jonka Kristus sai päätökseen maan päällä, sekä perjantai että sunnuntai olivat ”työpäiviä”. Kristus kuoli perjantaina ja nousi kuolleista sunnuntaina. Yhden kolmesta tärkeimmistä maanpäälliseen lunastustyöhön liittyvistä päivistä hän vietti kunnioittamalla sapattia leväten haudassa perjantain ja sunnuntain välisen ajan.
Tämä on toistamisenarvoista: Jeesus lepäsi haudassa sapattina, kun taas perjantaina ja sunnuntaina hän teki ”työtä” ihmiskunnan pelastukseksi. Lisäksi naiset tulivat haudalle valmistelemaan Jeesuksen ruumista ja hankkivat tuoksuvia öljyjä hänen voitelemisekseen perjantaina ja lepäsivät sapattina käskyn mukaan. Heidän tarkoituksensa oli palata takaisin sapatin jälkeen saattamaan loppuun alkuperäinen suunnitelmansa. Jeesus kuitenkin nousi kuolleista, ennen kuin he saivat siihen tilaisuuden. Naiset pitivät kuuliaisuutta Jumalan käskyille tärkeämpänä kuin Jeesuksen ruumiin voitelua. Tämä julistaa kuuluvasti sitä, että sapatti on tärkeä Jeesukselle ja että se oli tärkeä hänen opetuslapsilleen.
Sapattiin liittyy erityinen pyhyys, kuten Kristuksen maanpäällisen elämän viimeiset hetket osoittavat. Sunnuntai oli yksinkertaisesti päivä, jolloin Jeesus ”teki työtä” noustakseen kuolleista. Ylösnousemus on pyhä, ylösnousemuksen päivä ei sitä ole. Raamattu opettaa, että sapatti on pyhä. Kymmenen käskyä ovat tärkeämmät kuin tunnepohjaiset inhimilliset teot tai edes hyvää tarkoittava hartauselämä, silloin kun nämä loukkaavat Jumalan totuutta.
Voimme riemuita ylösnousemuksesta ja pyhittää sapattia antaen niiden täydentää toisiaan sen sijaan, että ne olisivat ristiriidassa toistensa kanssa, ja tunnistaa, että ylösnousemus ei mitenkään tee sunnuntaista pyhää. Älä sivuuta tai halvenna uskollemme ratkaisevan tärkeää ja kaunista kuvausta ylösnousemuksesta sen vuoksi, että totuuden ympärille on rakennettu väärää teologiaa. Omaksu raamatullinen sisältö ja jätä epäraamatullinen vaille huomiota!
2. Ylösnousemus vakuuttaa meille, että olivatpa syntimme millaisia tahansa, olivatpa ne menneisyydessä tai tässä hetkessä, ne voidaan antaa anteeksi, jos me tunnustamme ne ja luovutamme ne Jumalalle.
Nykyään monet ihmiset erityisesti seurakunnassa kamppailevat anteeksiannon suhteen – heidän ei ole vaikea antaa anteeksi muille vaan itselleen. He uskovat, että Jumala antaa anteeksi muille, mutta eivät ole varmoja siitä, että Jumala olisi yhtä jalomielinen heitä itseään kohtaan. Yksi suurimmista seurakunnan jäsenten peloista, joista kuulen matkustaessani ja saarnatessani eri paikkakunnilla, on varmuuden puuttuminen heidän oman pelastuksensa suhteen. Tässä on tavanomaisia vastauksia kysymykseen, uskovatko seurakunnan jäsenet pääsevänsä taivaaseen:
• ”Toivoisin pääseväni.”
• ”Toivon, että olen siihen tarpeeksi hyvä.”
• ”On ok, vaikken pääsisi sinne, jos vain perheeni pääsee.”
• ”En ole ihan varma.”
• ”Minulla on vielä pitkä matka siihen, että olen valmis.”
Totuus on, että mikään näistä vastauksista ei ole raamatullinen tai toiveikas. Kristus kuoli maksaakseen rangaistuksen synnistä. Kaikista synneistä. Golgatalla tehtiin järjestelyt jokaisen synnin anteeksiantamiseksi. Meidän tulee kuitenkin tunnustaa tuo synti ja antaa se Jumalalle, ennen kuin se voidaan antaa anteeksi. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan lahja on ikuinen elämä (Room. 6:23). Synnin lopullinen rangaistus on ikuinen kuolema eli toinen kuolema, joka toteutuu silloin, kun kadotukseen joutuvat erotetaan Jumalasta ikuisiksi ajoiksi.
Itkun ja hampaiden kiristyksen syynä eivät ole helvetin liekit, vaan sen asian käsittäminen, että kadotetut joutuvat eroon Jumalasta, heitä ylläpitävästä elämän lähteestä. Heidät heitetään ”ulos pimeyteen”, toisin sanoen erotetaan ikuisiksi ajoiksi Jumalasta (Matt. 22:13). Tämä on se kuolema, jonka Jeesus koki ristillä fyysisen kuoleman lisäksi. Jos hän olisi kokenut pelkän fyysisen kuoleman, hänen kuolemansa ei olisi ollut erilainen kuin niiden kahden rosvon kuolema, joiden väliin hänet ristiinnaulittiin. Kuitenkin Jeesus huusi: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Mark. 15:34.) Noina pelottavina hetkinä hän koki ikuisen eron Jumalasta. Hänet tehtiin synniksi meidän puolestamme.
On ironista, että ymmärtäessämme tämän, saamme pelastusvarmuuden! Jos synnin palkka on ikuinen kuolema, silloin tuosta kuolemasta kukaan ei koskaan palaa takaisin henkiin. Kun Kristus riippui ristillä, ihmiskunnan synnit laskettiin hänen päälleen, ja se musersi hänet. Käytännössä Kristuksen ei olisi pitänyt voida nousta kuolleista, koska synnin seuraamus on ikuinen kuolema.
Miten hän siis kuitenkin heräsi kuolleista? Vastaus löytyy Joh. 1:4: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” Asia on varsin yksinkertainen: Kristuksessa oleva voima ja elämä olivat suuremmat kuin koko ihmiskunnan syntitaakka. Kuoleman pimeyden keskellä oli elämän valo. Kristuksen vanhurskaus oli voimallisempi kuin mikään synti, joka vei hänet hautaan, mukaan lukien sinun syntisi. Vaikka hän kuoli syntien vuoksi, hän pystyi heräämään eloon täydellisen vanhurskautensa tähden. Jos sinun syntisi olisivat olleet liian suuret Jeesukselle anteeksiannettaviksi ja puhdistettaviksi, hän olisi jäänyt hautaan, sillä silloin synnit olisivat olleet suuremmat kuin hänen vanhurskautensa. Ja kuitenkin hän elää! Siksi voit olla täysin varma, että millainen tahansa menneisyytesi tai nykyisyytesi onkaan, Jeesus haluaa tehdä sinut ehjäksi – ja hän myös pystyy siihen. Hän haluaa antaa sinulle vanhurskautensa, jota epätoivoisesti tarvitset. Ylösnousemus opettaa meille, että Kristuksen voitto kuolemasta on välttämätöntä omalle voitollemme synnistä. Kiitos Jumalalle ylösnousemuksesta!
3. Ylösnousemus muistuttaa meitä, että Jumalalla on valta herättää meidät hengellisestä kuolemasta jo nyt.
Ihmiskunnalle luontainen toimintatapa on epäileminen. Opetuslapset epäilivät jopa ylösnousemuksen jälkeen – ennen kuin olivat nähneet Jeesuksen ja sen jälkeen. Hänen täytyi ravistella heidät hereille tokkurastaan, kun hän sanoi: ”Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse – –.” (Luuk. 24:38–39.) Vaikka todisteet ovat aivan edessämme, meillä on taipumusta epäillä. Jumala on kuitenkin armollinen ja tekee työtä kasvattaakseen uskoamme ja luottamustamme häneen.
Yksi asioista, joiden kanssa nykyään kamppailemme, on se, ovatko Jumalan lupaukset tosia ja voivatko ne olla tosia meille henkilökohtaisesti. Lukemattomat uskovat jäävät tähän kiinni. He hyväksyvät lupausten olevan totta muiden kohdalla, mutta eivät omalla kohdallaan, aivan kuin heidän syntinsä olisivat pahempia kuin heidän lähimmäisensä synnit. Ei silti riitä, että vain uskomme todisteet ylösnousemuksesta, vaikka niitä on riittävästi pilkkaajienkin hiljentämiseksi. Meidän täytyy myös kokea ylösnousemuksen vaikutus elämässämme. Meidän ei pidä toivoa ylösnousemusta vain fyysisestä kuolemasta Jeesuksen tullessa, vaan harjoittaa uskoa hengellisestä kuolemasta tapahtuvaan ylösnousemukseen jo tänään! Ylösnousemus onäärimmäisen tärkeä meille tänään, aivan kuten se oli silloin, kun Jeesus ilmestyi opetuslapsille ensimmäisen kerran heti haudasta noustuaan. Jumalan voiman ja lupausten epäileminen elämässämme tänään on meille yhtä pettävää ja kuolettavaa kuin se oli aikoinaan opetuslapsille. Tarvitsemme enemmän kuin vain todisteita. Tarvitsemme omakohtaisen kokemuksen. Se, että näen 100 ihmisen pesevän itsensä saippualla, on vakuuttavaa. Kuitenkin vasta kun itse käytän saippuaa, ymmärrän sen puhdistuskyvyn. Näin on myös, kun Kristus on elämässämme. Ei riitä, että olen vain vakuuttunut Jumalan voimasta, minun täytyy myös tulla synnintuntoon ja tehdä parannus. Meillä täytyy olla oma kokemus Jumalan muuttavasta, kuolleista herättävästä voimasta (Fil. 3:8–10)!
Aivan kuten Jeesus sanoi aikoinaan opetuslapsilleen, hän sanoo tänään myös sinulle: Älä ole epäuskoinen, vaan usko! Ylösnousemus on sinua varten, ja sama voima, joka herätti Jeesuksen kuolleista, tekee työtään sinussa! Luova voima on lunastava voima. Tämän vuoksi aivan kuten Jumala loi maailman tyhjästä sanansa voimalla, tuo sama sana voi luoda sinussa uuden sydämen samalla hetkellä kun pyydät, uskot ja hyväksyt uskossa sen tapahtuneeksi.
4. Ylösnousemus muistuttaa meitä, että pienillä asioilla on merkitystä uskonelämässä.
Kutsun tätä ”pienoisevankeliumiksi”. Kun Johannes astui sisälle hautaan, hän ei nähnyt Kristusta, koska tämä oli noussut ylös. Jeesus ei ollut enää eloton ruumis vaan elävä Vapahtaja! Missä oli todiste, koska Jeesus ei ollut sillä hetkellä paikalla? Kun Johannes katsoi tarkasti uskon silmillä, hän huomasi, että käärinliina oli viikattu siististi Jeesuksen makuupaikan päätyyn (Joh. 20:5–8). Tämä riitti hänelle todisteeksi. Johannes ja Pietari tunsivat Jeesuksen tavat ja nähdessään liinat siististi käärittyinä he uskoivat. Mikään hautarosvo ei olisi vaivautunut viikkaamaan kangasta. Jeesus oli jättänyt sen heille merkiksi lisätäkseen heidän uskoaan, ja tämä vaikutti heihin koko heidän loppuelämänsä ajan! Miten ihmeellisiä pienet asiat voivatkaan olla uskonelämässä! Jokainen pieni antaumuksen, kuuliaisuuden, ystävällisyyden, huomaavaisuuden, rakkauden ja itsensä kieltämisen teko on todistus uskosta, joka voi auttaa jonkun toisen elämää kääntymään kohti Kristusta. Mikä siunaus onkaan se, että Jumala voi johtaa meitä pienten asioiden kautta, siunata meitä pienten asioiden avulla ja käyttää pieniä asioita kasvattamaan omaa uskoamme ja ympärillämme olevien uskoa. Pienoisevankeliumilla on suuri ikuinen merkitys.
5. Henkilökohtainen ylösnousemuskokemus muistuttaa meitä, että meillä on yhä jotakin kerrottavaa maailmalle.
Jokainen, joka sai todistaa Jeesuksen ylösnousemuksen, kertoi asiasta jollekin toiselle. Naiset kertoivat opetuslapsille. Kaksi tiellä kulkenutta opetuslasta kertoivat sen heille uudestaan. Ennen pitkää opetuslapset kertoivat maailmalle. Jokainen, joka historian aikana on todella uskonut ylösnousemukseen, on kertonut jollekulle toiselle. Ei ole mahdollista olla kertomatta siitä pelastuksen, anteeksiantamuksen ja rauhan tuomasta ilosta, joka tulee Kristuksen vastaanottamisesta. Hiljaa oleminen on mahdotonta. Kerrottavaa riittää tämänkin päivän maailmalle. Maailman jokainen ihminen odottaa saada kuulla ikuisen evankeliumin hyvät uutiset. Meillä on etuoikeus antaa heille jakamisen arvoinen kertomus – eikä vain kertomusta Kristuksesta vaan myös oma kertomuksemme siitä, mitä hän on tehnyt meille. Joten kerro ja pyydä muitakin kertomaan! Kristus on kanssamme aina, kaikella mahdollisella tavalla, loppuun saakka. Meillä on varmuus hänen voimastaan, lupauksestaan ja läsnäolostaan. Häviäminen ei ole vaihtoehto.
Paras alkaa nyt
Kristuksen ylösnousemuksen voima on yhtä valtava tänään kuin se oli hänen avatessaan silmänsä ja vetäessään ensimmäisen henkäyksensä palatessaan kuolemasta elämään. Se on yhtä voimallinen kuin silloin, kun se vahvisti ja rohkaisi Pietaria hänen kiellettyään Jeesuksen. Se on yhtä valtava kuin silloin, kun se pelasti Magdalan Marian hengellisestä pimeydestä. Se on yhtä voimallinen kuin silloin, kun se vapautti miehen, jota legioona pahoja henkiä oli pitänyt vallassaan. Se on tänäänkin voimallisempi kuin mikään synti, josta ehkä tällä hetkellä pidämme kiinni. Kristus kuoli kertakaikkisen kuoleman kaikkien puolesta ja nyt hän rukoilee kaikkien puolesta. Eräs lempijakeistani Raamatussa on Hepr. 7:14–19, jossa julistetaan yksi ylösnousemuksen suurista totuuksista: Kristus elää ja tekee työtä puolestamme ”häviämättömän elämänsä voimasta”. Koska hänen elämänsä oli häviämätön, meidänkin elämämme tulee olemaan häviämätön. Ei ole mitään tätä ihanampaa asiaa. Siinä on elinvoimamme, toivomme ja todellisuutemme. Ymmärtäkäämme se tänään ja antakaamme Kristuksen elää elämäänsä meidän kauttamme.
Pois taivaasta maan päälle Jeesus,
Saapui ja toi rakkautensa.
Puolestamme hän silloin kuoli,
Mut tyhjä hauta todistaa, hän elää nyt.
Mun Jeesus elää, siksi elää tahdon,
Mun Jeesus elää, oon turvassa.
Mä tiedän sen hän mua johtaa.
Tarkoituksen toi elämään, hän rakastaa.2
– Wes Peppers / Adventist Review Online
1 Ellen G. White, The Desire of Ages (Mountain View, Calif.: Pacific Press Pub. Assn., 1898), 83.
2 ”Mun Jeesus elää” säv. W. J. Gaither, san. G. & W. J. Gaither, suom. Kalevi Vaija.
