Missä hengessä?

Olen viime aikoina pohtinut, missä hengessä moni asia kristillisyyden keskuudessa tehdään. Olet ehkä huomannut, että nuorille suunnatut jumalanpalvelustapahtumat ovat joskus aika erilaisia verrattuna perinteisempään tapaan tehdä asioita. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska jokainen sukupolvi on tottunut tekemään asioita omalla tavallaan. Siinä ei itsessään ole mitään väärää. Monia asia voidaan tehdään eri tavoilla, ja niistä kaikki voivat olla rakentavia ja hyviä. Yksi tapa sopii yhdelle ja toinen toiselle.

Luin kuitenkin hiljattain artikkelin, joka pisti miettimään, olemmeko ehkä tehneet vääriä olettamuksia sen suhteen, mitä nuoret todellisuudessa kaipaavat. Tarkoitan perusoletusta, että jumalanpalveluksen pitää olla vauhdikas ja menevä, jotta nuoret jaksavat sitä ollenkaan seurata. Tätä oletusta sovelletaan erityisesti vuosituhannen vaihteessa syntyneisiin nuoriin.

Washington Post –lehdessä kirjoittanut toimittaja kuvailee sitä, miten nuorille suunnatut jumalanpalvelukset ovat usein täynnä valon räiskettä, suuria tunnelatauksia ja menevää musiikkia. Pastorit esiintyvät kuin suuret taiteilijat, joiden performanssia kaikki ovat tulleet seuraamaan. Kirjoittaja ei tarkoita, että näin olisi kaikkialla, mutta yllättävän yleistä se on.

Toimittaja kertoo kasvaneensa tällaisessa seurakuntaympäristössä. Se sai hänet lopulta hylkäämään koko kristinuskon, koska hän jäi vaille etsimiään vastauksia. Nyt iäkkäämpänä hän on palannut uskon tielle huomattuaan, että se perinteinen tapa tehdä asioita kantaa hedelmää ja antaa vastauksia, jota pelkällä tunnelatauksella varustettu superkirkkoajattelu ei tee.

Toimittajan mukaan nuoret eivät kaipaa superkirkkoja. He etsivät Jumalan sanan totuuksia, kuten me vanhemmat kerran nuorempana teimme. Heillä on kysymyksiä ja he haluavat vastauksia. Pelkkä tunteisiin vetoava tapahtuma ei niitä välttämättä anna. Tarvitaan myös voimakasta Jumalan sanan julistusta. Siis sitä vanhaa kunnon saarnaa, jossa laki ja evankeliumi kirkastuvat kuulijalle, josta täytyy ensin tulla syntinen ja sitten kokea pelastuksen riemu. Paavali totesikin korinttilaisille: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1. Kor. 2:2). Tunteiden tulisi olla tasapainoisesti uskon ja järjen ohjauksessa, jotta ne toteuttavat niille kuuluvan osan Jumalan palvelemisesta.

Kristillisten kirkkojen ja kulttuurin tutkimukseen erikoistunut Barna Group julkaisi reilu vuosi sitten laajan tutkimuksen siitä, mikä saa nuoret pysymään seurakunnissaan ja uskomaan Jumalaan uskolle vaikeassa länsimaisessa yhteiskunnassa. Tutkijat listasivat viisi syytä.

1. Nuoret haluavat merkitykselliset suhteet seurakunnan vanhempiin jäseniin. Heidän mielipiteensä ja kiinnostus nuoria kohtaan koetaan tärkeäksi.
2. Seurakunnan tulee laittaa uskonsa käytäntöön niin, että seurakunta voi tehdä jotain hyvää siinä ympäristössä, jossa se on.
3. Nuoret haluavat tulla kuulluiksi ja olla näkyvä osa seurakunnan toimintaa Jumalan heille antamien armolahjojen avulla.
4. Nuoret haluavat myös oppia, miten Raamatun opetukset otetaan osaksi jokapäiväistä elämää, ja mihin lähetystyömuotoon Jumala on heidät kutsunut.
5. Nuoret haluavat ennen kaikkea merkityksellisen suhteen Jeesukseen.

Kuulostaa hyvin perinteiseltä seurakuntamallilta, eikö vain? Ne seurakunnat, jotka huolehtivat noista viidestä asiasta, kykenevät pitämään nuorensa osana uskonyhteisöä. Ero niihin seurakuntiin, jotka eivät noin toimi, oli niin suuri, että olisi perusteltua kysyä puhutaanko enää edes samasta uskosta.
Suosittelen, että kaikki seurakunnan vastuunkantajat, minä itsekin, miettisivät, missä hengessä teemme asioita ja miten suhtaudumme seurakunnan vaikutuspiirissä oleviin nuoriin. Sanoohan Raamattu myös näin: ”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.” (Sananl. 2:26).