Mervi Kalmus, pastori Virosta, astuu ulos mukavuusvyöhykkeeltään saadakseen aikaan muutosta ystäviensä elämässä.
Olen hyvin pitkälti yksityisyyttä vaaliva henkilö. En todellakaan ole sellainen ihminen, joka jatkuvasti julkaisisi Facebook-sivuillaan ”Jeesus rakastaa sinua” -tekstejä tai hengellisiä lauluja. Isoon ääneen uskostani ja elämäntapahtumistani puhuminen ei ole minun juttuni. Toisaalta olen hyvin omistautunut Jeesuksen seuraaja suorittaen hänen toimeksian-toaan hänen hallintoalueellaan. Väistä-mättä tämä johtaa hetkiin, jolloin nämä kaksi puolta elämässäni törmäävät vastakkain.
Viime syyskuussa saatoin aistia, että yksi yhteentörmäyksistä oli tulossa. Jonkin aikaa sydämelläni oli ollut ajatus tarjota ystävilleni mahdollisuus saada esirukousta. Silti introvertti ja yksityinen puoleni mietti, että asian kanssa ei kannattanut kiirehtiä. Ehkä ajatus jättäisi minut rauhaan, jos pysyisin hiljaa riittävän -kauan.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Minun piti kerätä rohkeuteni ja toimia.
Oli perjantai-iltapäivä. Olin junassa matkalla Lontoosta Newboldiin ja päätin, että en enää voi torjua pientä ääntä sisimmässäni. Asiaa helpotti se, että olin lomalla. Olin pois Virosta, pois normaaleista ympyröistäni, kaukana niistä ihmisistä, joita yritin tavoittaa ja joiden kritiikki voisi hiljentää tai jopa satuttaa minua.
Istuessani junassa avasin Facebookin ja kirjoitin kaikille virolaisille ystävilleni. Kerroin heille, että ottaisin ylimääräistä aikaa rukoillakseni seuraavana päivänä. Jos jotkut ystävistäni kaipasivat minun rukoilevan puolestaan henkilökohtaisesti, heidän pitäisi vain ”tykätä” julkaisustani. Jos heillä olisi erityisiä rukouspyyntöjä, he voisivat lähettää minulle yksityisviestin. Tämän jälkeen suljin puhelimeni.
Olin hieman peloissani. En tiennyt, mitä odottaa tai miten suhtautua koko asiaan. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtui, en osannut odottaa.
Kymmenet ja kymmenet ihmiset ”tykkäsivät” ja kommentoivat julkaisuani. Jotkut heistä kirjoittivat yksityisviestin ja vuodattivat sydämensä minulle. Ihmisiä oli monenlaisia: nuoria ja vanhoja, kristittyjä ja ateisteja, läheisiä ystäviäni ja hyvän päivän tuttuja, heteroita ja homoseksuaaleja, kotiäitejä ja pastoreita, kaikenlaisia ihmisiä opiskelijoista aina yhteen tässä maassa asuvaan suosiota saaneeseen konserttipianistiin asti.
Ihmiset, jotka päättivät kirjoittaa minulle, kertoivat vaikeuksistaan. Heillä oli terveysongelmia ja taakkoja naimattomuutensa vuoksi, huolia rakkaidensa puolesta tai halu palvella Jumalaa ja hänen seurakuntaansa tietämättä millä tavalla.
Luin noita viestejä myöhäiseen iltaan asti, kunnes aloin itkeä. Seuraavana aamuna kirjoitin tunnollisesti ylös kaikki 76 nimeä ja rukoilin jokaisen puolesta. Minulla oli onneksi vapaa sapatti. Se on ylellisyyttä, johon pastorilla on nykyään harvoin mahdollisuutta. Yksityinen rukoushetkeni kesti puoli päivää.
Oli jo melkein ilta, kun olin valmis (lue: lopen uupunut) ja halusin ottaa esiin edellisiltana saamani kaikkein koskettavimman viestin. Se oli tullut lapsuuteni tuttavalta, jota en ollut nähnyt noin 20 vuoteen. Hän kysyi, olisiko rukouslistassani vielä tilaa ja kertoi, että hän arvostaisi rukouksiani hänen yksivuotiaan poikansa puolesta, joka odotti avosydänleikkausta.
Hän ei tiennyt, miten tuli rukoilla, joten hän pohti, voisinko minä auttaa häntä. ”Kyllä, tietysti rukoilen”, vastasin hänelle.
Huhhuh! Tämä rukoustaistelu osoittautui olevan yksi kaikkein raskaimmista elämässäni. Rukoilin viikkoja sen pienen kaverin puolesta, jonka piti käydä läpi yhden sijaan kaksi avosydänleikkausta ja jonka elämä oli aivan hiuskarvan varassa. Nykyisin saan pojan äidiltä valokuvia ja videoita siitä, miten paraneminen on edistynyt, ja näen pojalla sellaista huoletonta iloa, jota vain lapsilla voi olla. Pidän häntä lähes omana poikanani. Vielä en ole päässyt vierailemaan tämän perheen luona enkä näkemään poikaa kasvoista kasvoihin. Se tulee olemaan upea päivä, kun vihdoin tapaan hänet!
Tämä ”rukouskokeilu”, jonka olen myöhemmin toistanut useita kertoja (paljon vähemmän hermostuneena ja enemmän luottavaisena) on opettanut minulle joitakin tärkeitä asioita.
Ensinnäkin, se on osoittanut minulle, että ihmisillä on kaipaus saada osakseen sellaista välittämistä, että joku rukoilee heidän puolestaan henkilökohtaisesti. Sekä uskonnollisilla ja ei-uskonnollisilla ihmisillä on todella sellainen kaipaus sisimmässään, ja me kristittyinä teemme hyvin, jos huomioimme sen.
Asia on opettanut minulle myös so-siaalisen median mahdollisuuksista ja voimasta.
Facebook tekee asian niin helpoksi – voitko kuvitella, henkilökohtainen rukous on vain yhden ”tykkäyksen” päässä! Sen matalampaa kynnystä ei voi olla! Tiedän, että monet niistä ihmisistä, joiden puolesta olen rukoillut, eivät astuisi jalallaankaan kirkkoon, mutta ”tykkääminen”, se on helppoa. Sen voi jokainen tehdä!
Olen myös oppinut rukouksen voimasta enemmän kuin ehkä koskaan -aiemmin. Viikkojen ja kuukausien kuluessa ”rukouskokeiluni” jälkeen olen saanut monia onnellisia ja vakuuttavia viestejä tai puheluita: ”Kyllä, diagnoosi oli pelättyä parempi.”, ”Tämä tilanne on ratkennut.”, ”Tähän ongelmaan on tartuttu.”, ”Kiitos, kiitos paljon.”
Tietysti on paljon ihmisiä, joista en ole kuullut uudestaan. He ovat ehkä opettaneet minulle kaikkein tärkeimmän läksyn – tarpeen sitoutua määrätietoiseen rukoukseen, näinpä sitten tuloksia ja kuulinpa iloisia raportteja tai en. Jumala ei käytä niinkään julkisia spektaakkeleja vaan ennemminkin toimii hiljaisesti ja näkymättömästi ihmisten sydämissä. Silloin kun en kuule mitään ihmisistä, se opettaa minua olemaan kärsivällinen ja jatkamaan rukousta.
Vaalin kuin aarretta viime vuonna kirjoittamaani rukouslistaa. Rakastan kuulemiani kertomuksia. Rakastan sitä, kuinka olen voinut osallistua enemmän ystävieni elämään, kun olen rukoillut heidän puolestaan. Välitän heistä enemmän nyt. Rakastan sitä, kun voin mennä konsertti-saliin kuuntelemaan suosikkipianistiani erilaisin korvin (tai voisi sanoa: erilaisin sydämin), koska olen säännöllisesti muistanut häntä rukouksin.
Olen lisäksi alkanut arvostaa adventtikirkkoa perustamassa olleen Ellen Whiten kauniita sanoja: ”Minä näin, että Jumala kuulee jokaisen rukouksen, mikä uskossa lähtee vilpittömästä sydämestä, ja vastaa siihen. Pyynnön esittäjä saa siunauksen silloin, kun hän tarvitsee sitä eniten, usein se jopa ylittää hänen odotuksensa. Yksikään tosi uskovan rukous ei mene hukkaan, jos se esitetään uskossa ja lähtee rehellisestä sydämestä.” (Testimonies for the Church, osa 1, s. 121.) – tedNEWS